... vapaa on vain umpihanki. Muistaakseni A. Hellaakosken osuvat sanat. Se, joka on joskus keväthangissa kohtuullisen runsaslumisena talvena "mähkinyt", tietää kuinka osuvat nuo sanat ovatkaan ja mitä se vapaus oikein on.
Tänään pääsin itseni huijauksessa siihen, että lähdettiinkin lenkille auratun tien sijasta metsään. Perustelin itselleni moisen sillä, että tietä pitkin mennään ensin sinne ja sitten palataan samaa reittiä tänne. Sinnetänne-säntäily ei kuitenkaan ole oikein missään asiassa minun lajini eikä se sovi tähän kuntoiluunkaan. Mieluiten kulkisin oikeita lenkkejä, jotka kiertävät jotakin kautta ja säyseästi palaavat sitten lähtöpisteeseen ilman, että minun koko ajan täytyy itsekseen arpoa missä kohtaa pitäisi tai voisi kääntyä. Täällä mökkimaisemissa moisia lenkkejä ei talvikeleillä ihan hevin löydy.
Mentiin siis metsään. Yöpakkasia on pidellyt ja alkuosa polusta, jota joku on tältäkin kylältä löytynyt tallaamaan kohtuullisen säännollisesti, oli ihan mukava joskin kapea kulkea. Ajattelin, että epätasainen alusta antaa mukavasti töitä lihaksille kun pitää pikkuisen tasapainoilla. Oli mukava katsella, mitä siinä nyt polun epätasaisuuksilta pystyi, kuinka koira iloisena juoksenteli polkua ja vähän polun viertäkin. Metsäaukolle tultaessa sitten totuus paljastuikin. Minulla on ylipainoa koiralla ei. Se voi juoksennella ihan missä vaan neljällä tassullaan mutta minun on katsottava tarkkaan jalkoihini ja yritettävä taiteilla kapella kulku-uralla , jota ei oikeastaan ole ollenkaan.
Ihan reilun kokoinen hakkuuaukea (kohtuullisesti joku kotiuttanut eurojaan!) ja polusta ei juurikaan ollut tietoa. Oli vain jalan jäljet, jotka eivät ihan koko aikaa sattuneet polun kohdalle ja heti siinä vieressä olikin puoli reiteen lunta. Tosi hauskaa kerran ja kaksi, mutta sitten alkoi jo hymy hyytyä. Periksi ei kuitenkaan anneta, vaan jatketaan sitkeästi, koska edellä kulkeva puoliso arveli, että aukon toisessa laidassa polku varmaan jatkuisi taas jokseenkin kulkukelpoisena. Ei jatkunut, vaan muuttui vielä avuttomammaksi. Siellä oli enää yksittäisiä jalanjälkiä ja kohtuullinen heitto metsäautotietä kylätielle. Pakko sanoa, että se joka oli siitä aiemmin kulkenut, on melkoisen hyvässä kunnossa. Tai nuori. Tai molempia. Minä käännyin takaisin.
Kokemus vastaa sitä, kun joskus keskikoulussa jumppatunnilla harrastettiin telinevoimistelua ja piti kävellä puomia pitkin. Polun leveys ilman lankeamisia salli taiteilla noin juuri sen puomin levyisellä kaistaleella ja heti vieressä oli odottamassa höttönä kaikki tämän talven lumi. Ja sillä puomilla oli pituutta varmaan parisataa metriä. Nyt jo kyllä tuntuukin koivissa ja takamuksessa vähän siltä kuin jumppamaikka olisi ollutkin höykkyyttämässä. Tässä vaiheessa kuitenkin (saunan ja lounaan jälkeen, nojatuolissa istuen!) jotensakin mukavalta, kun se rämpiminen on takanapäin.
Ainoa harmi on se, että sykkeet jäivät taltioimatta, koska sykevyölle ja kännykälle on vissiin tullu bänät. Ne eivät enää löydä toisiaan. Täytyy tähänkin löytää ratkaisu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti