No niin, nyt jo hiukan alkaa sujua. Siltä ainakin tänään tuntuu. Lenkkien kesto on pikkuhiljaa saatu tuonne tunnin hujakoille ja ei oikeastaan tunnu pahalta. Täydellistä lenkkihurmosta ei ole kyllä vielä koettu, mutta paremman puutteessa menee näinkin. Olen oivaltanut, että lenkillä pitäisi kait viihtyä. Se palvelisi oikeastaan kahtakin päämäärää. Siellä tulisi käytyä usein ja niiden kestokin olisi riittävä ajatellen vaikkapa nyt tuota rasvakudoksen tuhoamista. Ja sitähän muuten minulla piisaa - puolet koko kropasta! Toinen asia mikä olisi hyvällä tolalla, jos lenkillä viihtyy on se, että syketaso pysyisi helpommin kohtuullisella tasolla. Se pysyykin, jos ei ole kovin kiire lenkiltä pois. Ja jälleen nimenomaan tuon rasvanpolton vuoksi. Sitä kun ei kuulemma tuhota viuhtomalla vimmatusti sykkeet punaisella.
Minulla on ollut hiukan sellainen taipumus, että kun lenkille on joskus tullut lähdettyä, niin vedetään sitten niin, että taatusti on hiki ja puuskutus kuuluu naapurikuntaan. Sykemittari, jota olen kuuliaiseti käyttänyt, on kyllä huudellut hoosiannaa, mutta onpahan lukematkin olleet sen mukaiset, että jotain on tehty. Tuommoinen lenkkeily ei kuitenkaan ole minun tilanteessani oikea tapa. Lenkkieni tulisi kestää kunnon tovi - tunnista eteenpäin ja keskisykkeen pysyä PT:n ohjeiden mukaan 130 paikkeilla. Tänään olin muuten oikein mallioppilas: reilu tunnin lenkki ja keskisyke 130 tasan. Ei yli eikä ali!
Jalatkin alkavat pikkuhiljaa pelata ja venytykset tuntua siellä, missä pitääkin. Viikon kohokohtiin kuului myös hieronta, joka omalta osaltaan on helpottanut tuota jalkojen kireyttä. Aika jännä sekin, että lihaksiin voi tulla kireyttä sekä runsaan urheilemisen seurauksena että kun lihaksia ei käytetä riittävästi. No toivottavasti minun osaltani tuollainen laiskottelukireys on pikkuhiljaa pysyvästi taaksejäänyttä elämää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti