Sunnuntaihiihtäjä

No se tuli nyt todistettua, että vaikka kunto on tyystin kadoksissa, hiihtotekniikka on kuitenkin suunnilleen tallella.Niin sanoo ainakin puolisoni. Hiihtokausi tuli avattua ja siitä pisteet itselleni. Lenkin pituus ei piisaa  edes ammoisten kansakoulun alaluokkien kansanhiihtomerkin suoritukseen. Se oli 1.ja  2. luokalla 3 km ja niitä kansanhiihtomerkkejä minulla on muuten useampia. Joka tapauksessa tein sen mitä en uskonut itsekään tammikuun alussa tänä talvena tekeväni. Puin hiihtokamppeet päälleni ja otin valmiiksi voidellut Madshusit alle ja pungersin itseni tuonne ladulle. (Kiitokset voiteluryhmälle).
Hiihdin tuon Keravanjoen toista laitaa kulkevan ladun koskelle saakka ja takas. Matkaahan ei tosiaan taittunut kovinkaan paljon ja suoritus ei ollut mikään super-nautinto -- verenmaku suussa ja säärien syrjässä varmaan maitohapon aiheuttama pakotus, pakko oli pysähdellä vähän väliä. Mielihyvää en muista tunteneeni kuin vasta kotiovella. Plussan puolelle menee lähteminen ylipäätään ja kaikki ne armolliset 250 kulutettua kaloria. Ja sitäpaitsi sää oli mitä mainioin ja seurakin parasta mitä olla saattaa. Tällä kertaa vaan piti tinkiä perheen hiihtojärjestyksestä ja antaa R:n vedellä vapaasti edelläni, jotta ei olisi paleltunut ladulle minun vauhdissani (tai hitaudessa). Huomasin muuten käyttämästäni Sportstracker ohjelmasta, että vauhti ja nopeus ovat kaksi eri asiaa: nopeus on kuinka paljon matkaa saadaan taittumaan tietyssä ajassa ja taas vauhti on kuinka paljon aikaa saadaan kulumaan tiettyyn matkaan.
Ja jälleen kerran tuli todistettua, että saunan lauteilla kaikki vaiva unohtuu ja moinen lenkkikin tuntuu ihan mukavalta.